Miksi kauppa on olemassa?

Sinänsä hyvin simppeli kysymys, joka on mielestäni melko oleellinen tulevaisuutta suunniteltaessa. Taloussivut ja bisnesblogit täyttyvät mutkikkaista selvityksistä taloustilanteen kurjimukseen ja otsikon kysymys sivuutetaan useimmiten suoraan. Ilmeisesti se on liian yksinkertainen ja tyhmäkin. Oli miten oli, tästä tarjolla olevasta asiantuntijoiden suoltamasta syy- ja seurausselvitystulvasta kun yrittää pyöritellä jotain konkreettista, menee pää aiempaa enemmän pyörälle. Metsän näkeminen ei oikein tunnu luonnistuvan, vaikka puuta riittää silmänkantamattomiin.

Paljon puhutaan digitaalistumisesta kokonaisuutena taikka esitellään toinen toistaan parempia verkkokaupparatkaisuja, joissa mobiili-sitä ja -tätä. Kovassa lennossa ovat myös sosiaalinen media ja osallistava markkinointi yrityksen onnen airuina. Hyvä tietysti, että puhutaan ja kyseenalaistetaan perinteisiä tapoja tehdä kauppaa, mutta jotenkin meikäläinen onnistuu useimmiten hukkaamaan asian ytimen. Tai siis kun näissä puhutaan nimenomaan tavoista ja keinoista, ei itse liiketoiminnasta. Tällaiselle perusmerkonomillekin on aikoinaan valjennut, että liiketoimintaa kehitetään järjestyksessä "mitä", "kenelle" ja "miten".

Sikäli mikäli ihmisten ostotottumukset sekä palvelutarpeet ovat jatkuvassa myllerryksessä ja tuotteet ovat vanhoja jo suunnittelupöydällä, pitää edellä mainittuja peruskysymyksiä pähkäillä vähän väliä. Liiketoiminnan kehittäminen panostamalla näppärään ideaan, jolla tekohengitetään kohtaa numero kolme, ei oikein vakuuta. Toki hyvällä tuurilla voivat kohdat 1 ja 2 olla kunnossa pientä kampanjaa varten, mutta pitkässä juoksussa eivät paukut riitä.

Kolmanteen kysymykseen panostamisen vielä ymmärtää puhuttaessa pienistä mikroyrityksistä, joissa yrittäjä/työntekijä tekee sitä, mitä parhaiten osaa ja asiakkaat löytyvät hengenheimolaisista. Silloin ratkaisevaan (lue: toimeentulon turvaaminseen) rooliin asettuu se, miten palvelun saa tuotettua asiakkaille mahdollisimman järkevästi. Pelottavaa on, että samaa kaivoa tuntuvat kiertävän suuryritykset, joiden liiketoiminta sekä toimintatavat ovat periytyneet sukupolvien takaa.

Kuka uskaltaa kysyä 20-metrisen tammipöydän äärellä: "mitä me oikein tehdään"?

Jatketaan ideaa twiiteillä #ekakysymys

Suomalaisen kauppiaan/kaupan nousu ja tuho

Brändistä ja ylipäätään myynnin suunnittelusta - mitä, kenelle ja miksi.

Käsityöläisyys kunniaan ja seppämestarille respectiä, mutta kaupalla elää vain keplottelijat. Tiukimmin mielikuvaperinne tuntuu istuvan kauppiassa itsessään, asiakkaan ei saa missään kohden antaa ymmärtää kauppiaan tienaavan pienimuotoisella vaihdantatalouskuviollaan. Mersut ja bemarit ovat kotitallissa pyhiä odottamassa arkiliikennöinnin hoituessa firman jakelupakulla. No tästä ollaan onneksi jo hieman osattu irtautua. Ymmärretään laadukkaan tekemisen ja yrityksen menestymisen yhtälön koituvan lopulta myös asiakkaan parhaaksi kilpailun pitäessä huolen hintatasosta. Mutta tässä kohtaa onkin seuraava miina suomalaisen kauppiaan polulla, laadukas yrittäminen kun tarkoittaa myös jatkuvaa kehittymistä. Paikallaan junnatessa jää vääjäämättä jälkeen jatkuvassa liikkeessä olevasta ja irtiottoja kärkkyvästä kärkiryhmästä. Pääjoukkokin jyrää eteenpäin omaan tasaiseen tahtiinsa. Peli siis menetetään ja kauppa hiipuu, vaikkei itse ottaisikaan taka-askelia.

Toiminnan kestävässä kehittämisessä tuleekin seuraava tenkkapoo-tilanne, kun mietitään mitä oikeastaan ollaan myymässä. Käsissä pyöritetään epämääräistä muovailuvahamöykkyä, tarkoituksena kehittää myytävä tuote tai palvelu. Yleensähän homma menee niin, että yritys tekee tuotetta A tai palvelua B ja tuotekehitys on sitä, että mietitään miten näitä saataisiin myytyä asiakkaille X ja Y.

Jotkut luovempaan ajatteluun taipuvat myyntihenkiset yrittäjät lähtevät liikkeelle mielikuvista, joiden siivittämänä asiakkaat tämän palveluksia ostaisivat. Tästä sitten johdetaan yksityiskohtaisempi lopputuote. Perse edellä puuhun edelliset sanovat, mutta asiakaslähtöinen taktiikka helpottaakin kummasti myyntityötä, jos ja kun saadaan aikaiseksi asiakkaan tarpeisiin paremmin vastaava tuote.

Edellisen jatkoksi kehitetään tosin lisää ongelmia, kun asiakaskuntaa ei alunperin uskalleta rajata riittävästi, jos lainkaan. Lähes kaikille sopiviksi tuusattuja tuotteita yritetään sitten myydä kaikille. Mahdollisimman vaivattomasti ja sujuvasti, ketään liikoja ärsyttämättä. Asiakkaiden parasta ajatellen valikoimiin otetaan myös maidot ja makkarat, niin on sitten kätevä ostaa samalla kotimaista designia.
Ja tuputtaahan ei saa, ettei tule helppoheikin leimaa. Tavarat pannaan nätisti esille; ne ostaa, kellä on tarve.

Aikanaan näillä teeseillä sai kehitettyä ihan menestyväänkin liiketoimintaa. Harvalukuisten matkaajien upeat ulkomaantuliaiset eivät bisneksiä paljoa hetkauttaneet. Niin onnellisia kuin Tukholmasta peräkylään muotikledjuissaan palaavat olivatkin, kansa osti tarjoustangoista tyytyväisinä kertaeränä kontissa saapuneita tuulipukuja. Suomalainen varovainen kansanluonne korostui kauppojen sisäänosto-osastolla. Pääasia oli, että kaikki meni kaupaksi ja mielellään määrissä. Keräilyerään jääneet hajakoot saatiin sitten hävitettyä kätevästi odotetuissa alemyynneissä. Osaava ostaja sai kiitosta, kun hävikki oli mitätöntä, riskit pieniä ja tuotto tasaista.

Toisaalta, kyseisen toimintamallin ero ei ole kovin suuri nykypäivän menestyjiin verrattuna. Mutta ratkaisevissa kohdissa empiminen vesittää hyvän perustan. Menestyneet suuret ketjut näyttävät, että  laatutuotteita voidaan tarjota edullisemmilla hinnoilla kannattavasti, kun määrät saadaan riittäviksi. Ratkaiseva ero taitaa olla reagointinopeudessa, pitää olla jyvällä asiakkaiden tarpeista. Lisäksi nykypäivänä vaadittu tarjonnan laajuus tarkoittaa hieman korkeampaa riskiä, mutta sekin on hallittavissa. Tällöin tuotto syntyy volyymin kautta, kunkin yksittäisen tuotteen katteen maksimointiajattelu vie metsään. Kokonaan oma polkunsa onkin keskittyä harvaan ja valittuun asiakaskuntaan tarjoamalle näille limited edition -herkkuja. Tuotteen voi hinnoitella juuri niin pitkäksi kuin kehtaa.

Oli startegia kallellaan suuntaan tai toiseen niin jostain syystä suomalaisilta yritykset jäävät järjestään hailakoiksi ja mauttomiksi. Haalea ei polta, mutta ei virkistäkään. Miten tuotteesi oikeasti kiinnostaisi ja houkuttelisi todelliseen asiakassuhteeseen. Miksi asiakas kiinnostuisi juuri sinun yrityksestäsi? Ja erityisesti, miksi tulisi seuraavankin kerran asioimaan?

Brändäämistä ja tuotteistamista kaikki tyynni.

Asiaa jo sisäistäneille mm. Jari Parantaisen tuotanto sekä Pölli Tästä -sivusto ovat monelle tuttua kauraa. Se ei kyllä vähennä yhtään niiden painoarvoa, lisäksi Jari heittää hetulaa varsin viihdyttävästi.

Jos aihe kiinnostaa, ota toki yhteyttä. Jarilta ja muualta pöllittyjen ideoiden tarjoamisen lisäksi pystyn ainakin varmasti osoittelemaan erilaisia kehityskohteita. Kysymys kuuluukin, miten ne hoidetaan kuntoon.

- Otto

Kliseiden kautta perustarpeiden tyydyttämiseen

Tähän aivoitukseen sain kimmokkeen Henri Pesosen @Saapoika twiittauksesta omaan blogikirjoitukseensa liittyen. Itse bloggaus käsittelee asennetta ja sen ailahtelua työhön liittyen. Palavereissa tikun nokkaan nostettua ja aikas monissa kirjoituksissa peräänkuulutettua asennetta kaipailevat niin isot kuin pienetkin pomot, työnantajat sekä ay-liikkeet ja julkisen sektorin henkilöstövastaavat. Siinä mielessä on aina parempi, mitä enemmän ja avoimemmin asenteen vaikutuksia käsitellään. Näkökulmia taitaapi riittää puitavaksi.

Oma ajatuksenjuoksu lähti tosin rullaamaan twiitin viittauksesta kliseisyyteen. Markkinointiin ja myyntiin liittyvät toimintamallit muuttuvat yleensä jossain kohti "kliseeksi". Kliseellä on terminä halvan ja hyljeksityn kaiku. Maalaukset, biisit tai stand-up -vedot pyörähtävät kliseen puolelle heti kun teos sisältää vanhoja, toimiviksi havaittuja elementtejä kunnioittaen sovitettua sivulauseviittausta enempää. Toisten kauhistus on tietysti toisten ilo, puritaanien paheksuessa apinointia lajista riippumatta toisaalla respectin ansaitsee vasta tarpeeksi härskistä ridaamisesta. Makuasioita.

Businesta ja elämää yleensäkin hallitsevat tietyt lainalaisuudet, syy-seuraussuhteet ja muut vastaavat ihmisten arvomaailmasta kumpuavat määreet. Vaikka kuinka halutaan keksiä uutta, kehittää ja hallita brändejä sekä positioida se oma juttu mahdollisimman erottuvaksi ja haluttavaksi, ihmisten käyttäytymistä taitavat edelleen määrätä pitkälti ne kuuluisat perustarpeet. Toki markkinanaiset ja -miehet ovat tehneet parhaansa ujuttaakseen palveluitaan mahdollisimman alkupäähän tarvehierarkian rappusia. Ja muuttuuhan ihmisten elon valtakunta jatkuvasti, omalla vääjäämättömällä tahdillaan.

Sosiaalinen media tuntuu räjäyttäneen pankin sen päästyä edelläkävijöiden itsensä toteuttamisen piiristä täyttämään laajemmin ihmisten arvonannon sekä yhteenkuuluvuuden vajetta. Ei välttämättä mene kauaa, kun turvallisuudentunnetakin ylläpidetään tsekkaamalla kavereiden twiittaustiheyttä

Twiittaan, siis olen olemassa. Tai siis kaveri on olemassa ja kunnossa, kunhan päivitysten väli ei kasva liian pitkäksi ilman etukäteisselvitystä tulevasta TyKy-viikonlopusta verkon kantamattomissa.

Siinä sitä sitten ollaan, mobiilina ihmisten mielissä heti hengittämisen ja syömisen vanavedessä.

Tällaista tänään, digidigi.

Jumitus-pomot vs. kilpailukyinen tuotekehitysprosessi

Hommat eivät oikein etene alustus-, startti- ja seurantapalavereista huolimatta - tai oikeammin niiden takia. Tuntuu hassulta, että vaikka tehokkuudesta ja tuottavuudesta puhutaan firmojen visioissa suureen ääneen, perusjoonaksen ja -jaanan normityöpäivä täyttyy järjestään kaikesta muusta.

Luin tuossa parin viikon takaista Mato Valtosen asiaan osuvaa "Kiusaajille kampoihin"-kolumnia (Varma, Hyvää Työtä -lehti). Maton tituleeraamat Kiintiö-Mulkvistit lamaannuttavat tekemisen meiningin missä tahansa yhteisössä. Tuo on helppo allekirjoittaa, onneksi ajan tasalla olevat esimiehet tunnistavat asian laidan ja puuttuvat toivottavasti mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ongelmia syntyykin ellei asian oikeaa laitaa havaita, sitä ei haluta tunnustaa taikka siihen ei haluta tarttua.

Tästä päästäänkin otsikossa mainittuun ihmisryhmään, jonka edesvastuuton toiminta aiheuttaa tyhjänpäiväisen työn kierteen ja johtaa työssä käymiseen työn tekemisen sijaan. Samaa kööriä löytyy   myös työympäristön hyvinvointi- ja kehitysvastuutehtävistä. Jostain syystä yrityksistä tuntuu aina löytyvän ratkaisevaan asemaan jämähtäneitä jumittajia. Oli kyse pienemmästä tirehtööristä tai sitten itse suurvisiiristä, taitaa monesti erittäin potentiaalinenkin kehitysidea tössätä ymmärtämättömyyden henkilökohtaisiin suoja-asetuksiin. Homma olisi vielä pelastettavissa, jos pomonpaikkassa roikkuva arjen sankari osaisi tarpeen tullen nöyrtyä toisten osaamisen edessä ja pyytää asiantuntijakommenttia kolmannelta osapuolelta. Mutta kun ei, omaa tietämättömyyttään asiassa ei tietenkään haluta tuoda esiin. "Mä väläytän tätä sopivassa kohtaa Johtajalle ja jos saadaan keltaista, ni pidetään palaveri ja katotaan". Lause toistuu muutaman kuukauden välein, kunnes sopivaksi katsotun ajan jälkeen aika onkin jo ajanut idean ohi.

Toista ilmenemismuotoa, eli palaveeraamista suunnittelupalaverin suunnittelua varten, pidetään valitettavasti jo toimiston normipäivätouhuna. Neukkareita varataan valmiiksi palavereille, joiden aiheesta saatikka sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa. Jotta kaikki ali-, väli- ja keskipäälliköt saavat leimansa mukaan (onnistuneen) projektin meriittilistalle käydään esittely- ja kommenttirumba aina läpi porras kerrallaan, varmuuden vuoksi. Se onkin sitten melkein 99-varma, että jossain näistä palaverissa löytyy joku sivuroolin minipomo, joka lähtökohtaisesti kyseenalaistaa koko idean. Muut lopulta komppaavat niskan nakkelijaa välttääkseen joutumasta pelilaudan "Mut mähän sanoin ton jo alustuspalaverissa"- ruutuun. Sikäli vaikkei koko hommaa haudattaisikaan, pääsee ideoija tekemään perustyötä kunnolla ja moneen kertaan. Lopulta palataan tietysti alkuperäiseen ideaan.

Kuinkahan monta hyvää bisnesideaa on jäänyt vain pilkahdukseksi powerpoint-slaidissa? Harvalla riittää loputtomiin energiaa heitellä ideakiekkoja ylös alasampujien odottaessa rivissä sormi liipasimella.

Totuuden nimissä on todettava, että on yrityskulttuurissa nähtävissä paljon muutoksia parempaankin. Luovuudelle ja ideoinnille annetaan tilaa eikä kömmähdyksistä saa heti takapakkia uralla. Toisaalta kaikkia perinteisen järjestelmän malleja ei tässä ole tarkoitus suolata. Yritysen rajallisten resurssit eivät mahdollista kaikkien ideoiden toteuttamista. Tärkeintä olisikin houkutella esiin potentiaali, jolloin olisi mistä valita.

Tämä vaikuttaa kirjoitettuna niin simppeliltä, mutta jostain syystä toteutukset tuntuvat olevan aina niin monimutkaisia. Kilpailukykyisten tuotteiden kehitysprosessi: Luovan ilmapiirin synnyttämistä ideoista otetaan lupaavimmat tehokkaan arviointimenettelyn jälkeen työn alle, niitä arvioidaan itsenäisinä ja tulosten kehittyessä kasvatetaan panostusta. Panostuksen määrää ohjaa projektin rinnalla jatkuvasti kehittyvä arvio sen myyntipotentiaalista. Valmiiksi mietitty prosessi vie hommia eteenpäin kunkin oman elinkaaren mukaisesti.

Eikun hommiin!

Perinteinen myyntimieskö ahtaalla?

Miten on, tarvitaanko onnistuneeseen kaupantekoon enää kohta ihmistä? Visionäärien lähitulevaisuudessa kaikki tarvittava ruoka ja roina tilataan netistä, maksetaan digitaalisesti sekä kerätään, kuljetetaan ja luovutetaan meille automatisoitujen robottihärpäkkeiden avulla. Kaikki tämä 24/7 eli juuri silloin, kun asiakkaalle sattuu parhaiten sopimaan. Tavara liikkuu vähemmillä virheillä sekä rivakammin ilman kahvitaukoja taikka lakkoja.

Tietoa on jo tarjolla enemmän, kuin normijamppa/jaana pystyy omaksumaan. Ihmiset testailevat ostoksiaan ja jakavat kommenttejaan autuaasti muiden iloksi. Suosituksia satelee hyviksi havaituista härpäkkeistä ja kauppiaalla myynti kasvaa expotentiaalisesti ilman sen isompia ponnisteluita. Toistaalta huonolaatuiset roinat teilataan tylysti ja lakaistaan tuotekehittelykuluina pois jaloista.

Sinänsä autuaan leppoisalta vaikuttava ja kuluttajaystävällinen kuva uudesta kaupallisesta maailmasta ei taida kuitenkaan sellaisenaan toteutua. Ensinnäkin, edelläkävijöiden vanavedessä laahustava ostava massa ei välitä käyttää koko valveillaoloaikaansa erinäisten vertailujen etsimiseen, lukemiseen ja selvittelyyn. Toisekseen, vaikka edellä mainitut positiiviset asiat helpottavat ostamisen käytännön ongelmia, ei niistä ole apua asiakkaan perimmäiseen probleemaan: mikä palvelu/tuote auttaisi kulloinkin ajankohtaiseen tilanteeseen.

Viihde- ja ajanvietemarkkinoilla itsepalveluhomma toimii hyvin, peliä tai leffaa hankkiessa ei välttämättä tarvita syväanalyysiä asiakkaan mielentilasta täydellisen viihdepläjäyksen löytämiseksi. Uutta vaan sisään, jollei edellinen valinta just sillä hetkellä natsannut.

Vuoden Veemäisimmässä yrittäjätapahtumassa 21.11.2013 aiheesta oman näkemyksensä esittivät ansiokkaasti Ville Tolvanen, Pasi Ilola (ei sukua, ehkä), Tero Ojanperä sekä Jethro Rosted. Erittäin mielenkiintoiset puheenvuorot toivat näkökulmia kaupankäynnin mahdollisuuksiin ja haasteisiin. Samalla itselläni heräsi ajatus ostamisen "raadollistumisesta". Ulkoilmasta sekä todellisista kaveruussuhteista vieroittunut kelmeä online-valmisruokaa mutustava hahmo googlaa ja twiittaa uskaltaakseen ostaa jotain muutakin kuin sen tutun pizza nro 14:n. Ja joulun halutut kovat paketit ovat nekin mennyttä, kummipoika tahtoo lisää crediittejä pelitilille.

Vaikka tämä ei ole kovin raflaava väite, uskon että yhteydenpito- ja tilauskanavien määrän lisääntyessä asiantuntevan myyjän rooli korostuu entisestään. Tohtinen näet epäillä, ettei suurin osa kansasta ole valmis siirtymään enää pidemmälle itsepalvelu-elämään. Asiantuntemuksen lisäksi haussa on se lopullinen vakuutus, eli "minullakin on juuri tällainen kotona".

Vastakkainasettelu ja some-politiikka markkinoijan vinkkelistä

Erinäisten kahvipöytäkeskusteluiden lisäksi joka toisessa blogissa sekä lähes kaikissa valtamedioissa ruoditaan seuraavia tulevaisuuden lupauksia. Niitä, jotka jälleen nostavat suomalaisen tuottavuuden sekä tietysti viennin nykyisestä kuopasta. Suomen näennäisen nopeaa muuttumista teollisuusmaasta palveluiden ja lisäarvon tuottajaksi päivitellään porukalla. Jollei tämä länsimainen trendi ollut valjennut jo paperiteollisuuden kurimuksen myötä aiemmin, niin viimeistään Nokian sekä Supercellin julkaisemien kauppojen ansiosta se on kaikkien huulilla.

Pelkällä teollisella tuotannolla ei länsimaissa ole kilpailtu enää pitkään aikaan. Sitä paitsi itsehän me olemme kokoonpanotehokkuuden opit kolmansiin maihin vieneet. Kilpailukyky tulee muualta. Nykymaailmassa tuloksenteko on pitkälti riippuvainen markkinoiden havainnointikyvystä, innovaatiivisuudesta, kokonaiskuvan hallitsemisesta sekä ylipäätään johtamisesta. Ripeitä päätöksiä, jotka pohjautuvat markkinoilta scoutattuihin tiedon mureniin sekä vankkaan asiantuntemukseen.

Lähes aina päädytään keskusteluissa johtamiseen ja/tai sen puutteeseen. Käyntikortin uskottavuuden lisäksi tittelin takana olevaa sanaa on hyvä lähestyä myös ilman sitä isoa J:tä. Hälytyskellojen pitäisi soida jos yhtiön johtajan työnkuva on tehdä ”isoja ja haastavia päätöksiä, jotka ratkaisevat yhtiön tulevaisuuden”. Silloin on vikaa joko rekrytoinnissa, johtamisessa tai molemmissa.

Teollisissa maissa on ollut pitkään vallassa melkoisen jyrkkä vastakkainasettelu työnantajien ja työntekijöiden välillä. Okei, lähtökohtaisesti on mahtavaa, että ihmisten oikeuksia ylipäätään puolustetaan ja estetään riisto. Kuitenkin, kun objektiivisesti asiaa yrittää tarkastella, talon sisäinen leiriytyminen ja väännöt estävät tehokkaasti toiminnan kehittymisen. Eli menestymisen sijaan päädytäänkin lose-lose –tilanteeseen. Useille nykymarkkinoilla menestyneille yrityksille yhteistä on avoin ja osallistava toimintakulttuuri. Työntekijät sitoutetaan yrityksiin jopa osaomistuksella, kuten Supercellissä. Pelisäännöt täytyy tietenkin olla tarkkaan mietittynä, mutta periaate on varsin toimiva. Työntekijät ovat kuitenkin se yrityksen tärkein kilpailutekijä.

Tämän koko ajatusrallin lähtölaukauksena oli erot yritysten some-politiikassa. Kovin samantyylinen on kaiku askeleten: ”Mä oon vaan töissä täällä” vs. ”Osallistun yhtiön kehittämiseen”. Käskyttämällä koulittu ja kellokallen ripityksillä höystetty normiduunari tuskin jaksaa useinkaan innostua ylhäältäpäin tulevista hienoista visioista, mutta jaksaa jauhaa huonoista ”pomo ei ymmärrä” -kokemuksistaan vuosikausia. Tuo kavereihin aiemmin kohdistunut avautuminen leviää nykyisin helposti hieman laajemmalle. On selvää, että tällöin yhtiön johto ei kannusta työntekijää jakamaan fiilistään somessa, varsinkaan firman nimissä.

Sosiaalisen median voima on juuri meissä taviksissa. Se on nähty monissa yksityisihmisten aloittamissa Facebook-viesteissä, jotka sopivalla tavalla huomiota herättävinä ovatkin levinneet pikavauhtia ja kaikki aktiivikäyttäjät ovat tietoisia asiasta.

Perinteinen mainostaminen on jopa hieman myrkkyä sosiaalisessa verkostossa, se nostaa helposti karvat pystyyn. Osallistumien ja erilaiset kilpailut ovat viihdyttäviä, mutta niiden todellinen markkina-arvo onkin sitten kokonaan toinen asia. Minkälainen etulyöntiasema syntyisikään, jos yritys saisi kansan iloitsemaan hyvästä palvelustaan ja mainioista tuotteistaan jakaen suositusta omassa tuttavaverkostossaan?

Kisa paikallismainostajista kiristyy

Niin, otsikon mukaisesti on olemassa kilpailevia medioita, jotka ovat kiinnostuneet pientenkin mainostajien asiakkuuksista. Vihdoin! Ei tarvittu kun vuosia kestävä talouskierre ja ahdinko, joka ajaa hakemaan uusia rahapuroja isompien vakiomainostajien kassasäkkien nyörien tiukettua.

Toisten kurimuksesta syntyy aina jotain positiivista toisaalla, tasapainonhan on säilyttävä. Digitaalisessa myllerryksessä mainostajien hupenevat rahat jakautuvat laajemmalle eksyen enenvissä määrin ja kiihtyvällä tahdilla ulkomaisten nettimogulien haaviin. Google- ja Facebook jakavat jo melkoisen osan isompien mainostajien rahoista puhumattakaan pienempien yritysten mainosbudjettiosuuksista. Olisi mukava tietää, kuinka suuri osuus Suomen PK-yrityksistä sekä yksityisyrittäjistä satsaa koko markkinointibudjettinsa nettiin. Niitä on kuitenkin jo todella paljon ja rahaa sillä saralla liikkuu huomattavia määriä - pienistä puroista jne.

Pienen yrityksen ja yrittäjän näkövinkkelistä erityisesti MTV3:n uusi joustava toimintamalli paikallismainonnassa on erittäin tervetullut. Maikkarin Ilmoituskoneella on mahdollista työstää yksinkertaisia animaatioita 1-2:lla kuvalla ja tekstiriveillä. Sopivaan mittaan puristettu, napakka mainos saadaan sitten pyörimään MTV3-kanavalle halutulla ajomäärällä. Tuotannosta ei tule kuva- ja tekstisuunnittelun lisäksi muita kuluja asiakkaalle.

Nyt kynnys matalalla ja karmit leveällä televisiomainonnan testaamiseksi. Ei TV tietenkään autuaaksi yksinään ketään tee, mutta yrityksen tunnettuutta on nyt mahdollista lisätä hieman entistä tehokkaammin ja järkevillä kuluilla.