Erinäisten kahvipöytäkeskusteluiden lisäksi joka toisessa
blogissa sekä lähes kaikissa valtamedioissa ruoditaan seuraavia tulevaisuuden
lupauksia. Niitä, jotka jälleen nostavat suomalaisen tuottavuuden sekä tietysti viennin
nykyisestä kuopasta. Suomen näennäisen nopeaa muuttumista teollisuusmaasta
palveluiden ja lisäarvon tuottajaksi päivitellään porukalla. Jollei tämä länsimainen trendi ollut valjennut jo paperiteollisuuden kurimuksen myötä aiemmin, niin
viimeistään Nokian sekä Supercellin julkaisemien kauppojen ansiosta se on kaikkien
huulilla.
Pelkällä teollisella tuotannolla ei länsimaissa ole
kilpailtu enää pitkään aikaan. Sitä paitsi itsehän me olemme
kokoonpanotehokkuuden opit kolmansiin maihin vieneet. Kilpailukyky tulee muualta.
Nykymaailmassa tuloksenteko on pitkälti riippuvainen markkinoiden
havainnointikyvystä, innovaatiivisuudesta, kokonaiskuvan hallitsemisesta sekä
ylipäätään johtamisesta. Ripeitä päätöksiä, jotka pohjautuvat markkinoilta scoutattuihin
tiedon mureniin sekä vankkaan asiantuntemukseen.
Lähes aina päädytään keskusteluissa johtamiseen ja/tai sen
puutteeseen. Käyntikortin uskottavuuden lisäksi tittelin takana olevaa sanaa on
hyvä lähestyä myös ilman sitä isoa J:tä. Hälytyskellojen pitäisi soida jos
yhtiön johtajan työnkuva on tehdä ”isoja ja haastavia päätöksiä, jotka
ratkaisevat yhtiön tulevaisuuden”. Silloin on vikaa joko rekrytoinnissa,
johtamisessa tai molemmissa.
Teollisissa maissa on ollut pitkään vallassa melkoisen
jyrkkä vastakkainasettelu työnantajien ja työntekijöiden välillä. Okei,
lähtökohtaisesti on mahtavaa, että ihmisten oikeuksia ylipäätään puolustetaan
ja estetään riisto. Kuitenkin, kun objektiivisesti asiaa yrittää tarkastella, talon
sisäinen leiriytyminen ja väännöt estävät tehokkaasti toiminnan kehittymisen.
Eli menestymisen sijaan päädytäänkin lose-lose –tilanteeseen. Useille
nykymarkkinoilla menestyneille yrityksille yhteistä on avoin ja osallistava toimintakulttuuri.
Työntekijät sitoutetaan yrityksiin jopa osaomistuksella, kuten Supercellissä.
Pelisäännöt täytyy tietenkin olla tarkkaan mietittynä, mutta periaate on varsin
toimiva. Työntekijät ovat kuitenkin se yrityksen tärkein kilpailutekijä.
Tämän koko ajatusrallin lähtölaukauksena oli erot yritysten
some-politiikassa. Kovin samantyylinen on kaiku askeleten: ”Mä oon vaan töissä
täällä” vs. ”Osallistun yhtiön kehittämiseen”. Käskyttämällä koulittu ja
kellokallen ripityksillä höystetty normiduunari tuskin jaksaa useinkaan
innostua ylhäältäpäin tulevista hienoista visioista, mutta jaksaa jauhaa
huonoista ”pomo ei ymmärrä” -kokemuksistaan vuosikausia. Tuo kavereihin aiemmin
kohdistunut avautuminen leviää nykyisin helposti hieman laajemmalle. On selvää,
että tällöin yhtiön johto ei kannusta työntekijää jakamaan fiilistään somessa,
varsinkaan firman nimissä.
Sosiaalisen median voima on juuri meissä taviksissa. Se on
nähty monissa yksityisihmisten aloittamissa Facebook-viesteissä, jotka
sopivalla tavalla huomiota herättävinä ovatkin levinneet pikavauhtia ja kaikki
aktiivikäyttäjät ovat tietoisia asiasta.
Perinteinen mainostaminen on jopa hieman myrkkyä
sosiaalisessa verkostossa, se nostaa helposti karvat pystyyn. Osallistumien ja
erilaiset kilpailut ovat viihdyttäviä, mutta niiden todellinen markkina-arvo
onkin sitten kokonaan toinen asia. Minkälainen etulyöntiasema syntyisikään, jos
yritys saisi kansan iloitsemaan hyvästä palvelustaan ja mainioista tuotteistaan
jakaen suositusta omassa tuttavaverkostossaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti